perjantai 11. kesäkuuta 2010

Muistamisen välineet

Anetten Hetkiä kuvina -blogin vastine Valokuvatorstain haasteeseen inspiroi itseäni pohtimaan vanhoja valokuvia.

Vanhat valokuvat ovat moniselitteisiä ja osin jopa ristiriitaisia. Toisaalta kuvat ovat hauraita ja etäisiä, mutta samalla kuitenkin läheisiä ja voimakkaita.

Kun selailen vanhaa perhealbumia, olen kasvotusten ihmisten kanssa, joiden kanssa minulla on mystinen sidos. He ovat sukulaisiani. Useimpia heistä en ole koskaan edes tavannut. he ovat vain nimiä sukututkimuksessani, jotkut sukupolvelta toiselle välittyvän perimätiedon sankareita, tai satunnaisesti jopa antisankareita.

Osa valokuvien henkilöistä taas on minulle täysin vieraita. He ovat sukulaisteni tuttavia, ystäviä tai muita samaan kuvaan sattuneita ihmisiä. Silti meidänkin polkumme kohtaavat vanhan mustavalkoisen kuvan kautta.

Joillain sivuilla liimaukset ovat hapertuneet ja siinä missä ennen on ollut kuva, on vain tyhjä aukko ja kellanruskea liimarantu. Joku on poistunut muistamisen piiristä.


Penkkarit Porissa 1960-luvulla. Kuva albumistani.

Ennen valokuvan keksimistä muistaminen ei ehkä ollut yhtä visuaalista, ainoastaan varakkailla oli resursseja tilata kunnon muotokuva perheestään. Kansan parissa lahjakkaat piirtäjät saattoivat mahdollisesti piirtää läheisistään kuvia. Toisaalta muistaminen saattoi liittyä nykyistä voimakkaammin esineisiin. Isoisoäidin perintösormus oli ehkä ainut konkreettinen muisto kyseisestä henkilöstä ja isoenon kaappikello nurkassa muistutti entisen omistajansa persoonallisuudesta.

Esineet ja kuvat toimivat muistin vahvistajina, ne säilyttävät muistojamme ja ovat siksi rakkaita.
Mutta mikä sitten on rakkain vanha valokuvani? Kärkisijoille nousevat ainakin äitini nuoruudenkuva ja muut itselleni tärkeitä henkilöitä sisältävät kuvat. Minua on myös kiehtonut aina kuva eräästä sukulaisnaisesta, jota en ole koskaan tavannut, mutta jonka näköiseksi minua on useamman kerran sanottu. On vaikea sanoa, mikä kuva veisi ykkössijan jos olisi pakko valita.


Muisti suorittaa ihmiselle mahdottoman tehtävän; se pitää yhdessä menneen ja nykyhetken, antaa jatkuvuutta ja arvokkuutta inhimilliselle elämälle.
- Mark van Doren -


3 kommenttia:

  1. Kiinnostavia ja perusteellisesti puntaroituja mietteitä... :).

    VastaaPoista
  2. Monta mielenkiintoista asiaa. Minäkin pidän vanhoista valokuvista - mutta ne tuntuvat myös jollain tavoin jo menetetyiltä, se maailma, jolloin valokuva on otettu, on ollut niin erilainen; mitäpä minä siitä ymmärtäisin?

    VastaaPoista
  3. Totta Tuure, valokuvien maailma on erilainen, nostalginen ja mennyt. Siinä varmaankin syy, miksi useimmat ihmiset pitävät vanhoista kuvista. Ne tarjoavat ikkunan menneisyyteen.

    VastaaPoista